Ruotsin opiskelu vapaaehtoiseksi

Kannatan vapaaehtoista ruotsin opiskelua. Sanotaan, että Suomi on kaksikielinen maa, mutta tämä ”kaksikielisyys” on vain poliittinen päätös, jäänne historiasta, ja toteutuu huonosti käytännössä. 

Ruotsin opiskelu Suomessa on saanut aikaan niin suurta keskustelua, että pakkoruotsista on muodostunut ihan yleinen, sangen kielteissävytteinen termi. Suomalaisten suhtautuminen toiseen kieleemme on selkeästi nihkeä, ja yksi vakiotussauksista julkisten naistenvessojen seinillä näyttää olevan ”Pakkoruotsi pois!”. Uskoisin, että tämä pakollisuus yhdistettynä historiallisiin tekijöihin on syynä huonolle motivaatiolle. Tietyillä seuduilla kielteinen suhtautuminen johtuu osittain myös siitä, ettei seudulle keskity suomenruotsalaisia, eikä kielelle tule koskaan oikein käyttöä. Tarkoittaako kaksikielinen valtio todella kaksikielistä yksilöä?

Annan esimerkin siitä, miten systeemi tuntuu vialliselta: Aloitin lukemaan A1-kielenäni saksaa kolmannella luokalla. Vapaaehtoisena A2-kielenä aloin opiskella viidennellä luokalla englantia. Ruotsi alkoi yläasteella. Kahdeksannella luokalla A2-kielen asema muuttui sellaiseksi, että mikäli kieltä halusi vielä opiskella, tuli se ottaa valinnaiseksi. Valinnaisia oli rajallinen määrä, ja taidepainotteisena opiskelijana halusin musiikin, kuvataiteen ja ilmaisutaidon opetukseeni – enkä kadu, sillä nykyisin teen töitä juuri näiden kolmen aineen maastoissa. Kuitenkin tämä johti siihen, että kykenin opiskelemaan englantia vain kolme vuotta koko peruskoulun aikana. Loppuajan luin saksaa ja ruotsia. Kehtaan väittää, että englannin opinnot olisivat olleet huomattavasti tärkeämpiä minulle. Vaikka englantia oppiikin ympäristöstä, ja opettelin kieltä ahkerana oppilaana ihan itsekseni, näkyy puutteellinen opetus siten, että sanavarastoni ja kykyni omaksua uusia sanoja on aavistuksen kankeampi kuin toivoisin. Lukiossa ei A2-ryhmää ollut enää tarjolla, joten minut lykättiin suoraan sellaisten joukkoon, jotka olivat lukeneet kolmannesta yhdeksänteen luokkaan englantia. Eli seitsemän vuotta, siinä missä itse olin lukenut kolme vuotta. Arvosanani tippui kiitettävästä useammalla numerolla.

Minulla ei kuitenkaan ole mitään ruotsin vapaaehtoista opiskelua tai kieltä itseään vastaan: mielestäni ruotsi on kielenä kiehtova ja sen hauska sävy on piristävä. Opiskelun kuitenkin pitäisi olla vapaaehtoista. Tai vielä tarkemmin: mielestäni pakkoa opiskella jotakin vierasta kieltä englannin lisäksi ei tule poistaa, vaan pikemminkin ruotsi tulisi tasa-arvoistaa muiden Suomessa hyödyllisten kielten rinnalla. Miksi?

Mikäli tarjolla olisi laajempi valikoima kieliä, monipuolistuisi suomalaisten kielitaito. Jos voisimme valita myös muita kieliä, se parantaisi Suomen kilpailukykyä, avustaisi kansainvälisten yhteyksien lisääntymistä ja antaisi mahdollisuuden tutustua laajemmin eri kulttuureihin. Kielitunneilla opetetaan nimittäin usein kyseistä kieltä puhuvien maiden tavoista ja kulttuurista. Ruotsi käsitellään melko laajasti jo historiantunneilla. Parhaimmillaan vapaus valita useampia kieliä voisi edistää suvaitsevaisuutta. Myös maahanmuuttajien työnsaanti voisi helpottua, mikäli edellytyksenä ei olisi juuri ruotsia. Huolimatta siitä, että asun itse rannikkoseudulla, olen vain kerran elämässäni todella tarvinnut ruotsia asiakaspalvelutyössä, siinä missä saksalle on ollut useamman kerran käyttöä, ja venäjälle olisi ollut tarvetta.

On otettava toki huomioon se, että monien yleisempienkin kielten opetuksesta on puutetta – mutta toisaalta puute kielten osaajistakin vähenisi sitä mukaa, kun uusia osaajia koulutettaisiin. Näin saisimme Suomen työelämään enemmän eri kieliä riittävän hyvin osaavia henkilöitä ja lisäisimme tasa-arvoa.